Tässä on pikkuveli vajaan viiden vuorokauden ikäisenä. Syntyi viikoilla 38+6, mikä on uskomattoman paljon enemmän kuin neljä viikkoa aiemmin syntyneellä - painoa kilo enemmän (3240g), pituuttakin kahdeksan senttiä (52cm) ja syöminen sujuu niin hienosti ja pieni hetki päivästä jaksetaan olla hereilläkin, kauniilla silmillä katsellaan maailmaa hyvin uteliaan näköisenä.

Ja äiti sai ne sukat valmiiksi, myssy ja lapaset odottavat vielä kerällä.

Niin se vain on, että melkein kaksi kuukautta on edellisestä kirjoituksesta kulunut, ja yhä olen yhtenä kappaleena! Pikkuveli on siis pysynyt kyydissä jo niin pitkään että huomenna alkaa 39. viikko. En olisi ikinä uskonut.

Mulla oli tietysti mielessä kaikenlaisia suunnitelmia mitä olisi ihana tulokkaalle neuloa mutta eipä nuo mun suunnitelmat tahdo kovinkaan usein toteutua. Karsin ne aivan välttämättömimpiin, eli vauvallekin oma sukka-, lapas- ja myssysetti sekä vaunupeitto. Kyllähän niitä löytyy E:nkin jäljiltä mutta jotta nyt jotain omaakin vauva saisi.

No, tietysti sormien puutuminen ja sormien ja käden särkeminen, joka oli tuttua jo E:tä odottaessa, on ollut nyt vielä pahempaa, ja neuloa ei pysty. Taisin vuoden alussa aloittaa tuon asustesetin ja tässä on tilanne.

Yksi sukka siis valmiina ja toisesta vielä vähän puuttuu. Lapaset ja myssy odottavat että pääsisivät puikoille. Ei taida kotiutumisasuksi valmistua tällä menolla, ehkä sitten vauvan synnyttyä saan nämä juuri ja juuri tehtyä, peiton kohtalo voi olla toinen kun kiirettä varmaan sitten riittää muutenkin.

Halusin vain nyt kertoa täälläkin että...

Tasaviikkojen 30+0 kunniaksi tällainen tiedotus blogiinkin. E:stä tulee isoveli ja perhe täydentyy toisella ihanalla pojalla. Toivottavasti pysyy hieman pidempään kyydissä kuin E, jonka syntymäviikkoihin aikaa olisi enää viisi viikkoa.

Lepää rauhassa Igor-rakkaamme.

Kiitos lukuisista vuosista jotka olit luonamme. 

29.3.1998-21.7.2014

Mulla ei oo neulomiset kovin suuresti edenneet tuosta edellisestä, selkävaivojen takia en ole esimerkiksi nyt melkein kahteen viikkoon juuri voinut neuloa. Mutta eiköhän tässä jonkin ajan kuluttua neuleiden osalta edetä, yhdet sukat on nyt ihan hyvässä vauhdissa ainakin kun ennen tätä selkävaivaa sain neonraitaiset sukat puikoille.

Suurin osa ajatuksista pyörii nyt kuitenkin tämän tyyppisten juttujen ympärillä. Uuteen muuttoa odotellessa!

Täällä se vaan blogihiljaisuus on jatkunut ja jatkunut. Neulonut olen kyllä satunnaisesti mutta aika hitaalla tahdilla ja työstä toiseen vaihdellen. Meillä on jonkinlainen välitila menossa elämässä kun muutimme vanhasta kodistamme muualle muuttaaksemme taas uuteen kotiin toivottavasti vain muutamien kuukausien kuluttua. Uutta kotia odotellessa tuntuu ettei oikein neuleisiinkaan osaa tarttua kunnolla. Ehkä tässä väliaikaisessa kodissa ongelma (tai ainakin osa sitä) on se että en ole jaksanut levittää neulomuksiani mitenkään esille ja tuntuu etten edes muista mitä olen ollut tekemässä. Otin kyllä muutossa mukaan kaikki keskeneräiset neuleet ja joitain lankojakin, joten sinänsä mahdollisuuksia neulomiseen kyllä on. Mikään ei kuitenkaan aivan erityisesti houkuta, joten tulee sitten neuloskeltua kerros sitä, kerros tätä, ja näin tuntuu ettei mikään työ oikeasti etene.

Väliaikaiskoti on sukulaisen asunto, jossa hänen huonekalunsa valmiina, joten tuntuu että täysillä tänne ei pysty kotiutumaan ja oleminen täällä on lähinnä arjen pyörittämistä ja uuden kodin odottamista. Onneksi sijainti on sellainen että lähes kaikkialle on lyhyt matka jolloin näin kesäaikaan varsinkin on helppo vapaapäivinä lähteä pyörälläkin useisiinkin leikkipuistoihin ja vaikka kaupunkiinkin viettämään aikaa, jolloin ei tarvitse niin paljon viettää aikaa paikassa joka ei kodilta tunnu. Enkä siis varsinaisesti valita, kyllähän täällä asua voi, hyvinkin, ja puhutaan kuitenkin lyhyestä ajasta ja esimerkiksi lapsi viihtyy hyvin, mutta onhan se tietyllä tavalla väsyttävää kun tuntuu toisten nurkissa asumiselta vaikka ihan oman perheen kesken vain ollaankin. Ja aivan mahtavaa että tällainen ratkaisu väliaikaisasumiseen oli mahdollinen! Joten kiitollinen ja tyytyväinen olen, mutta tosiaan - omaa kotia odotellessa siltikin. Neuleetkin varmaan asettuvat sinne sitten paremmin, heh. Mutta sitä ennen - pitäisi päättää toimenpiteet noiden keskeneräisten kohdalta, ja sitten yrittää oikeasti jotain tehdä valmiiksikin. Vaikka en halua neulomisesta mitään stressiä ottaakaan enkä liian vakavasti siihen suhtautua, niin on se vaan oikeasti järjetöntä iänkaiken pitää keskeneräisiä odottamassa.

Niinpä ajattelin nyt blogihiljaisuuden rikkoaksenikin kuvata tänne kaikki keskeneräiset ja ne langat joille on selkeä suunnitelma, ja listata myös ne (suht) selkeät suunnitelmat joille langat vielä puuttuu. Jos tämä toisi kaivattua järjestelmällisyyttä asiaan ja samalla saisin kehiteltyä langoille ja neuleille sellaisen säilytysratkaisun että ne olisivat houkuttelemassa puoleensa, ja saisin johonkin tartuttua silläkin ajatuksella että edes jonkun neulomuksen saisin väliaikaisasumisen aikanakin valmiiksi. Varmasti jotain tarveneuleitakin olisi muistettava ensi syksyä ja talvea varten, lapselle siis ainakin. Hyvin kaksi talvea palvellut kummitädin neuloma villahaalarikin täytyy ensi syksynä jo laittaa säilytykseen, koska enää se ei tule mahtumaan pojalle. Sellainenkin siis pitäisi neuloa, koska kaupastahan ei tietenkään voi villaa lapselle ostaa, ei ei ei... Varmaan sellainen pitäisikin jo nyt lyödä puikoille jos aikoisi ensi talveksi saada tehtyä, huh!

Aloitanpa uusimmasta puikoille päässeestä. Tästä ehkä hieman mielenkiintoisen värisestä alusta olisi tulossa 3 in 1. Tätä olen nyt ihan viimeisimmät illat neuloskellut ja ehkä luonnollisesti, kun viimeisin aloitus on, tämä innostaa tässä kohtaa eniten.

Clincher-huivin aloitin ihan muuton jälkeen, kun tuntui että tarvitsi jotain todella aivotonta neulottavaa. Valikoin langaksi pikaisesti jonkun yksittäisen sukkalankakerän. Aluksi tuo väri vaikutti ihan kivalta huiviin mutta en kyllä enää ole yhtään varma. Ehkä tämä silti on sellainen jonka voisi jopa saada tehtyä - juurikin niiden iltojen myötä kun kaipaa käsille tekemistä mutta aivot ei toimi juurikaan.

Nämä langat purin aiemmin yhdestä kovin epäonnistuneesta puserosta ja nämä yhdistän Cinnieen jonka tekemistä olen suunnitellut jo jonkin aikaa. En muista olenko tutkinut kävisikö tuo tiheyden puolesta mutta kyllä edelleen tuo tuntuu ihan kiinnostavalta vaihtoehdolta. Väri on luonnossa hyvin syvä violetti, kaunis. Ehkä pitkähihaisena tekisin. Tämä olisi kyllä kiva jo näin kesällä, mutta ehkä ensi vuoden kesälle aikaisintaan olisi edes teorettinen mahdollisuus saada tehtyä!

Tämän virkatun eläinpeiton aloitin E:lle jo hänen ollessaan vielä mahassani, ja nyt parin kuukauden kuluttua hän täyttää kolme vuotta. Eh. Kyllä tämä on pakko joskus tehdä loppuun, ehkä viimeistään sitten vaikka E:n omille lapsille tai jotain sellaista. Voisin melkein delegoida jollekin tän jatkamisen jos joku haluaa, virkkaus on kamalaa mun ranteelle. Vai onko kokemusta, jos virkatessa ranne kipeytyy niin auttaisiko joku sellainen ergonominen virkkuukoukku, olen antanut itseni ymmärtää että nykyään sellaisiakin on olemassa?

Sylvin langat. Ystävälle luvattu myöskin joskus vuoden 2010 lopulla? Langat hankittu vuonna 2011? Ja sitten iski raskaus ja loppu on historiaa. Mutta edelleen aivan EHDOTTOMASTI haluan tämän tehdä rakkaalle ystävälle joten vaikka hän jo taannoin kyseli josko hänen kannattaisi itse yrittää tuo tehdä niin en oikein halunnut luopua langoista vielä, kyllä mä tän vielä teen!

Mesa. Ei tästä kyllä taida tulla mitään. Värit ei enää houkuttele ja jotenkin tuo kaulus häiritsee mua. Ja neule nimenomaan puserona ei houkuttele yleensäkään, oon nimittäin huomannut että olisi kannattanut ehkä silloin lapsen vauvavuonna yrittää tehdä jotain sille raskauden jälkeiselle mahalle, koska nykyään musta tuntuu että tietynlaiset vaatteet saa mut näyttämään siltä niinkuin olisin aina ja jatkuvasti jossain puolivälissä raskautta menossa (enkä ole siis menossa yhtään missään vaiheessa jos joku sitä epäilee) ja valitettavasti neulepuserot on yksi tyyppi vaatteista joka helposti osuu tähän kategoriaan. Takeissa nappilista tai vetoketju jotenkin hälventää asiaa, mutta puserot on mun ongelma, varsinkin jos ne on yhtään vartalonmyötäisiä. Että näin. Taidan nyt tässä julkisesti tuomita tän purkuun.

Ripplen olen aloittanut ilmeisesti marraskuussa 2010. Tuossa tuo vartalo-osa on jo viimeistelyjä vaille valmis ja hihatkin näköjään yllättävän pitkällä. Tämäkään ei tuon mun mahaongelman takia imartele ja muutenkin epäilen josko tuo enää mulle sopisi. Ongelma vaan on ettei Alpacan purkaminen houkuttele yhtään ja kun tuo on noin pitkällä kuitenkin niin olisihan se ehkä järkevämpää tehdä tuo loppuun ja vaikka yrittää etsiä uusi omistaja sille jos ei itsellä olekaan käyttöä? Vai puranko? Vai mitä teen? Voi kunpa vois sysätä jollekulle neulottavaksi loppuun, kun itsellä ei oikein tunnu löytyvän motivaatiota muttei paitaparkaa viitsisi tuossa vaiheessa tuhoonkaan tuomita, sinänsä kuitenkin oikein nätti.

Sitten on sekalaisten kori. Oranssit sukat itselleni Knitting Vintage Socks -kirjasta, harmaat pöllölapaset miehelle, turkoosista Muskatista pojalle aloitettu huppari ja sitten tuo neonlanka ja harmaat Fabelit joista tulisi mulle itselleni sukat. Muuten nää kaikki saa ollakin olemassa ja joskus ehkä voin jatkaa mutta tuo huppari aiheuttaa surkeutta. Tosi ihana malli, mutta jotenkin tuon värin ja mallin yhdistelmä alkoi häiritsemään mua kovin tyttömäisenä ja vaikka yleensä en lasta puekaan mihinkään sukupuolikoodattuihin vaatteisiin niin sen verran tuo vaan kävi häiritsemään että tuli aika alkuvaiheessa jo hyljättyä hupparin alku. Luultavasti puran tuon ja teen sitten jotain muuta tuosta lapselle. Tai jollekin muulle, sillä aika vähän tuollaisia puseroita poika tarvitsee ja vaikka se villahaalari ensi talveksi olis kyllä aika paljon pakompi juttu tehdä.

Että tämmösiä. Myös veljen ja puolisonsa joululahjaksi tämän vuoden aikana valmistuvaksi luvatut neulomukset täytyy muistaa, ja se pojan haalari (toisto saa ehkä uskomaan että se pitäisi ajoissa aloittaa) ja varmasti lapsi tarvitsee myös uusia sukkia ja lapasia ennen pitkää. Kesän juuri alettuahan näitä on hyvä hetki miettiä tietenkin. Eli ei stressiä mutta kyllä tälle keskeneräisten töiden määrälle sopisi jotain tehdä! Mietin vaan tässä, että jos lankaa on se ainakin kaksikymmentä kiloa niin minäköhän vuonna ne on kaikki neulottu tällä tahdilla?! Onneksi ne on nyt muualla säilytyksessä niin ei tartte vahingossakaan katsoa kuinka järkevästi sitä joskus on ostellut ties kuinka moniin puseroihin lankoja, joiden aiottuja kohteita ei ehkä enää todellakaan edes muista!

Ainakin osa lukijoistani muistaa varmastikin mun aiemmat Roxette-jutut, ja osa on kommentoinutkin joskus että Roxetesta tulee nykyään aina minä mieleen. Tästä syystä ajattelin täälläkin kertoa että nämä minun ja ystäväni Roxette-seikkailut saivat tässä jatkoa kun kävimme mutkan Ruotsissa katsomassa Marien soolokiertueen kaksi viimeistä konserttia. Oli aivan mahtavaa, yksinkertaisesti. Tuntui että ruotsinkielisiä soolobiisejä laulaessa Marien ääni pääsi Roxette-keikkojakin paremmin oikeuksiinsa, aivan upean kuuloista! Ja aivan mielettömän mahtavaa ja kunnioitettavaa kuinka hyvin hän jaksaa vetää konsertteja kaikesta historiasta huolimatta, jättäähän se sellainen jälkensäkin ihmiseen pakosta. Mahtava, ihana ihminen, yksinkertaisesti.

Ja onnistuttiinhan me hänet lyhyesti tapaamaankin, samassa hotellissa kun majoittui... ;-)

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti nämä seikkailut joskus vielä jatkuvat, vaikka nyt jo tuntuu käsittämättömältä miten paljon ollaan päästy jo kokemaan kuluneina reiluna kymmenenä vuonna. 

Mulla on vaikka kuinka monta neuletta tekeillä, ja varmaan jopa valmistakin pian on näyttää kun E:llä olisi perjantaina hoitopaikassa valokuvaus johon olen tekemässä (joo, yhä tekemässä kun nyt eletään tiistaita, hyvin ehtii!) neuleliiviä. 

Ennen kuin tuosta liivistä tai muistakaan valmistuneista pääsen bloggaamaan, niin tällainen tärkeä juttu tähän väliin, että meidän Igor täytti reilu viikko sitten jo 16 vuotta! Aivan pääsi unohtumaan täällä kertoa asia. 

Erään Facebook-linkin innoittamana otin jokin aika sitten kuvan itsestäni ja Igorista nyt, verrattuna samoihin tyyppeihin 16 vuotta sitten kesällä kun hänet perheeseen haimme. Ollaan me vähän muututtu tuossa ajassa. 

 

Igor on kyllä cavalieriksi todella harvinaisen iäkäs, jonkun nettisivun perusteella keski-ikä rodun edustajilla olisi vajaa 9 vuotta. Toivottavasti Igor jaksaa olla luonamme vielä hyvän aikaa.

Hyvää alkanutta vuotta lukijoilleni! 

Näin vuoden alussahan blogeissa on ollut tapana muistella menneitä. Omalta osaltani menneenä vuotena valmistuneiden neuleiden määriä ihmetellen. Vanhan blogini olen nyttemmin poistanut netin syövereistä, mutta viime vuoden vaihteen muisteluja lukiessani huomaan ettei vuosi 2012 ollut suinkaan huonoin langankulutusvuosi, joten veikkaan vuoden 2011 olleen siihen asti huonoin vuosi valmistuneiden neuleiden määrässä ja kulutetun langan painossa mitaten (lankaällötys raskauden aikana ja ajan puute raskauden jälkeen...). Veikkaanpa että vuosi 2013 jää neulehistoriaani toisena surkeana vuotena. Yhteensä 11 valmista neulomusta ei anna keskiarvoksi edes yhtä valmistunutta kuukautta kohden, miten surkeaa! Grammojen määrä voinee tuon ystäville häälahjaksi menneen peiton myötä olla ihan kohtuullinen (tietysti riippuu mihin verrataan) mutta turhapa niitä on laskea. Peittoon varattuja lankojakin jäi niin paljon, että en edes vannoisi lankavaraston yhteispainon vähentyneen kovinkaan paljoa. Auts.

Nuo kaikki tekemäni neuleet ovat kuitenkin päätyneet ihan kunnon käyttöön - tai siis ainakin omaan kotiin jääneet. Oma pipo, kauluri ja lapaset ovat säännöllisesti käytössä, samoin sukat, joista nuo vihreämmät ovat unisukiksi ajautuneet ja ovat aivan kummallisen mukavat jalassa, lanka ja malli kyllä passasivat täten todella hyvin yhteen! Lapsen sukat ja neuletakki ovat myös päivittäin käytössä (nyt kun talvihaalarin alle riittää villatakki, -haalaria ei juurikaan ole vielä tarvittu). Kettuhuivi oli viime talven kovassa käytössä, nyttemmin ei niin usein koska "kutittaa", eikä se mielestäni enää niin käytännöllinen ole vaan kauluri on näppärämpi. Varmaan kovemmilla pakkasilla (jos niitä joskus tulee) pääsee sitten lisäsuojaksi taas. Tiedän myös että veljeni ainakin otti nuo kämmekkäät heti käyttöön ja sopivatkin olivat.

Jos tätä valmiiden neuleiden vähyyttä jotenkin selittelisi, niin kyllähän ne opiskelutkin verottivat oman osansa käytettävissä olevasta ajasta ja sitten ihan vaan lapsellinen arki - kun on yleensä ollut koulussa tai nyttemmin töissä aamusta sinne neljän paikkeille ja sitten keskimäärin on lapsen kanssa kahdestaan kotona kuuteen-seitsemään, jonka jälkeen toinen aikuinen kyllä on myös paikalla mutta on kaikenlaista iltapuuhastelua vielä lapsen kanssa tai erinäisiä kodinhoidollisia asioita tehtävänä, jää sinne illalle vaihtelevasti kahdesta tunnista nollaan minuuttiin aikaa tehdä jotain omia juttuja kuten neulomista, niin eihän siinä vaan kamalasti ehdi. Ja joskus ne omat jutut on jotain muutakin kuin neulomista, ei ihan jokaista liikenevää "vapaa-ajan" hetkeä halutakaan enää käyttää neulomiseen, kuten ehkä joskus aiemmin. Vapaapäivinä taasen vaikkapa koko perheellä puuhastelu tai vaikka omatkin päikkärit lapsen vastaavien aikaan voittaa joskus neulomishetken. Elämä vaan nyt on tällaista ja tehdään mitä ehditään, ja ehtiihän sitä sitten neuloa kun lapsi kasvaa ja ei enää haluakaan äitiä ja isiä aina kaveriksi touhuihinsa. 

Mutta tämä kaikki ei suinkaan tarkoita että neulominen ei kiinnostaisi yhtään, koska kyllähän se kiinnostaa paljonkin! Pääasia lienee nyt tehdä oikeasti juuri niitä juttuja mitkä huvittaa, käyttää se vähäkin aika mielekkäisiin neulomuksiin. Kuten nyt puikoilla oleviin sukkiin itselle sekä pöllölapasiin lapselle. Seuraavaksi olen ajatellut sen ystävän Sylvin aloittamisen. Keskeneräinen paita itselle odottaa edelleen pussukassaan (Olen aika varma ettei se edes mahdu mulle enää jos joskus valmistuukin, joten syö vähän intoa. En tiedä purkaisinko vai mitä oikein tekisin sen kanssa.), ja ainakin yksi pitsihuivi myös mutta sen osalta voi olla että valmista päivää ei tulla näkemäänkään. Lapselle aikanaan aloitettu virkattu peitto myös muhii laatikossaan, muutaman silmukan se on edistynyt jossain vaiheessa syksyä mutta se virkkaus vaan on sellaista että en jaksa sitä kauaa tehdä.

Todo-lista jonka tein syksyllä menneen loppuvuoden kannustukseksi on loppujen lopuksi toteutunut ihan ok. Itselle on valmistunut kivat lapaset, pojalle sukat ja nuo tekeillä olevat lapaset korvaavat ne listalla olleet pupulapaset. Sylvi on siis kuten yllä mainitsin yhä talven tavoitteissa (siis aloitus ainakin, josko ainakin alkaneen vuoden aikana valmistuisikin!), samoin joku kiva uusi huivi itselle. Samoin enemmänkin kirjoneulelapasia haluaisin tehdä. Ja pitkän mallisia sukkia, joita olisi kiva käyttää hameiden kanssa. (Olen nyt lomalla käyttänyt jatkuvasti hametta ja haluaisin löytää jostain kivoja arkikäyttöön sopivia hameita tai mekkoja! Niin paljon rennompaa kuin ainaiset farkut, mutta mistä niitä löytää?!) Yleensäkin sukkia tarvitsisin uusia, koska useampi pari vanhoja on nyt reikiintynyt lyhyen ajan sisällä. Ehkä ne on joutuneet kovalle käytölle kun töissä pidän villasukkia jatkuvasti sandaalien kanssa... tai sitten vuosia on vaan sukilla jo liikaa. Ehkä joku takkikin itselle, mutta enempää en niiden osalta oikein tiedä. Pitäisi olla kovin houkutteleva malli, ja varastolangoista ehdottomasti. 

En tiedä johtuuko se tästä vuoden vaihteen yleisestä olotilasta, mutta into neulomiseen tuntuu olevan jopa ihan kasvussa joten kyllä täällä varmasti valmista edelleen tullaan näkemään, saapa vain nähdä millä tahdilla. Kirjoneuletta olen alkanut opetella (kahdella langalla, ei sentään tavoitella kuuta taivaalta) ja alun lankasotkun jälkeen löysin äkkiä Raikun huiput ohjeet lankojen pitelyyn jonka jälkeen pöllölapasten langat eivät enää ole mutkalla. Jälki nyt ei vielä tasaista ole, mutta harjoitellaan, harjoitellaan....  Ehkä tämäkin on osasyy neuleinnon pieneen kasvuunkin - olen törmännyt niin moniin ihaniin kirjoneulelapasiin että pakkohan sellaiset on itsellekin tehdä, mieluummin useammatkin!

Yritin kovasti keksiä tähän jotain sanomista ns. muun elämän osalta menneestä ja tulevasta. En oikein keksi mitään. Viime vuoteen sisältyi isojakin juttuja kuten valmistuminen ja arjen muuttuminen jälleen kerran kun koulussakäynti vaihtui työssäkäyntiin. Tulevalle vuodelle ainakaan vielä ei ole tiedossa muutoksia tai isoja merkkipäiviä. Arkea, kaikessa hyvässä ja pahassa. Lupauksia en ole tavannut vuoden vaihtuessa tehdä, mutta ainakin voisi muutenkin kuin neulomisen saralla yrittää aina vähentää kaikenlaista stressaamista ja hermoilua, kiireisenkin arjen keskellä muistaa nauttia siitä arjesta joka kuitenkin sekin jatkuvasti muuttaa muotoaan lapsen kasvaessa ja muistaa välillä jotain vaihteluakin tuoda arkeen. Nähdä ystäviä useammin, vaikka kiireitä aina (muka) onkin kaikilla, järjestelykysymyksiä varmasti usein. Koittaa muistaa niin itsensä kuin muutkin sen arjen keskellä, siinäpä sitä tavoitetta.

Jotta ei jäis ihan tylsä tekstinmaku suuhun (lukiko joku ees tänne asti?), niin laitetaan vielä aivan asiaanliittymätön kuva tähän. Oltiin pojan kanssa mummilassa vuodenvaihtumisen aikaan ja tietysti vanhaherra-Igor-vauvakin ulkoili meidän kanssa. Ikää kolmen kuukauden kuluttua jo kuusitoista vuotta.

 

Kämmekkäät

Novita 7 veljestä,  

turkoosi 13g, petrooli 16g ja harmaa 90g (yhteensä 119g)

Puikot 3.5mm

Ohje sovellettu Novitan peruslapasen ohjeesta

Joulun ainoa itsetekemäni joululahja oli kuvassa näkyvät kämmekkäät veljelleni. Olen muutamia vuosia sitten tehnyt hänelle kämmekkäät, joita hän joskus kovasti kehui hyviksi esimerkiksi autoa ajaessa ja ajattelin että haluaisin hänelle pitkästä aikaa nyt tehdä jotain, joten nämäpä olivat helppo valinta kun kerran tällaisista on tykännyt ja varmaan 4-6 vuodessa ne vanhatkin on jo kuluneet!

Kommenttia en ole vielä kuullut mutta ovat kuitenkin menneet perille (kummasti veljeä muistuttaneen joulupukin välityksellä...) joten uskalsin blogata.

Kun en millään kerennyt neuloa jouluksi enempää, mutta myös toista veljeä ja puolisoaan olisin halunnut jollain neulomuksella muistaa, niin laitoinpa heille sitten menemään lahjakortit, joilla lupaan neuloa heille ensi vuoden aikana toivomuksen mukaisen asusteen. Ehkä tämä ei ole aivan liikoja luvattu edes mun tahdilla, heh heh. Saapa nähdä millaisia toivomuksia sieltä tulee.

Sitten vielä hyvät joulunajan jatkot kaikille tämän jouluisan kuvan myötä. Siinä E-poika tyytyväisenä kasvattaa omaa lahjapinoaan! Ensimmäinen joulu kun oma lapsi todella ymmärtää jotain koko asiasta, joten ihan kotosalla omalla porukalla ollaan haluttu olla. Ja vaikka itse olen jälleen kerran flunssassa (muutaman päivän edellisen jälkeen ehdinkin olla terveenä) ja olo on aika ärsyttävä, niin kyllä mukavasti jouluolo on tullut lapsen iloa katsellessa. Kummasti 2-vuotiaskin näköjään osaa innostua yhdessä touhuilusta ja tietysti niistä lahjoista myös. Meillä kun menee usein viikkojakin että ehditään kunnolla viettää aikaa koko perheellä kun miehen vuorotyön vuoksi meidän aikuisten vapaapäivät menee välillä täysinkin ristiin, niin onhan se ihanaa kun nyt on sattunut niin että isilläkin on monta vapaata meidän kanssa! Poika sai lahjaksi muun muassa 2-vuotiaille sopivan sammakkopelin jota ollaan kolmestaan pelattukin tosi monta kertaa ja voi että on ollut mukavaa!

Olen ennenkin saanut hyviä neuvoja kasvien suhteen blogin kautta, joten kysynpä josko joku osaisi kertoa orkidean hoidosta. Ja lisään tähän myös, että neuleasiaakin pitäisi tulla blogiin aivan tuota pikaa, joten sallinnette tämän pääaiheesta poikkeamisen!

Mulla on ollut tämä orkidea 1,5-2 vuotta. Se on tehnyt tänä aikana kaksi uutta kukkavartta, useamman uuden lehden ja kukkinutkin moneen otteeseen. Nyt siinä on tuo ihastuttavan runsas kukinta uusimmassa kukkavarressa. 

Harmikseni ostin pari viikkoa sitten hyasintin, jonka sijoitin tuohon orkidean vierelle pöydälle, ja se taisi koitua tässä turmioksi (vai olisiko voinut olla muka vain sattumaa), sillä juuri nyt tuo yksi (kuvassa näkyvä) kukkavarsi alkoi kellastua, tähän saakka varret ovat pysyneet kukinnan jälkeenkin vihreinä mikä on mun orkideahistorian aikana aivan uutta. Aina ennen varret ovat kuihtuneet heti kukinnan loputtua ja sitä myötä koko kasvi on sitten kuollut.

Harmittaa todella paljon jos tämä nyt tietää lopun alkua orkidealleni, joten olisi mukava nyt tietää, että pitäisikö tuo kellastunut osa varresta leikata, tai kenties koko kyseinen varsi, tai antaa vain olla noin, vai jotain aivan muuta?

Oma puseroni ja E:lle aloittamani raitatakki ovat edenneet ihan suht hyvää (tai ainakin tasaista) vauhtia, mutta vielä varsinaisesti valmista odotellessa pari muuta juttua. 

Kuten että kesä ois ihana olla aina, jos se tarkoittaa että iltapalaleiville saa täytteet omasta pihasta.

Ja että tuoretta mansikkaa saa kesäkuusta alkaen ainakin vielä elokuussakin omista ruukuista!

Ja toisekseen, että meillä vietettiin jo 2-vuotissynttäreitä. Vasta äskenhän se oli se 44 senttinen kaksikiloinen pikkurääpäle ja nyt jo ihan tollanen pikkupoika. Aivan huippu höpöttäjä ja jekuttaja ja auto- ja mopomies.

Työtkin on alkaneet ja vaikka opiskelu pienen lapsen äitinä oli sekin aikamoista, on oma juttunsa myös olla viitenä päivänä viikossa oikeasti se 8 tuntia työpaikalla ja ehtiä sitten vielä kaikenlaista muutakin mitä on pakko ehtiä. Onneksi viikonloput on vapaat mistään kotitehtävistä tai tenttiinluvuista, ja varmasti uuteen arkirytmiinkin tottuu ajan kanssa.

Kertaanpa vielä että mulla on myös Instagram-tili jonne laittelen silloin tällöin kuvia arjen keskeltä, myös niistä neulehommista joskus, joten jos blogipäivityksiä joku kovasti kaipaa niin sieltäkin voi vähän kuulumisia löytää kuvien muodossa. Nimimerkki on paularox.

  

Sadonkorjuuta jo, pariin aiempaan kesään verrattuna etuajassa kyllä! Nam!  

Luvattu herkkujen esittelymerkintä. Lähes kaikki käyttämäni reseptit löytyivät Kinuskikissan sivuilta, suosittelen siis sitä kaikille jos joku blogeja lukeva ei ole sinne vielä syystä tai toisesta löytänyt, jatkuvasti uusia ihania ohjeita ja meidän taloudessa varmasti joka juhlassa on tarjottavia Kinuskikissan ohjeilla.

Suolaisissa tarjottavissa lohipiirakka ja chorizonyytit olivat siis tehty tuolta yllämainitulta sivustolta löytyneillä ohjeilla. Lohipiirakkaa ollaan tehty ennenkin ja erittäin hyvää on, ja chorizonyytit osoittautuvat varsinkin vajaa 2-vuotiaan E:n suuriksi herkuiksi. Hän on vähän nirso maistelemaan mitään uutta eikä suostunut syömään näistä tarjottavistakaan oikeastaan mitään muuta (paitsi lohipiirakasta lohipaloja), mutta nyyttejä meni useita kappaleita. Näitä varmasti tehdään jatkossakin vähintäänkin E:lle esimerkiksi tuleville syntymäpäivillensä.

Voileipäkakku on härkäkakku, jonka ohje löytyi Ullan unelmien Ullan julkaisemasta kirjasta Suloiset suolaiset. Sain tuon kirjan keväällä tavallaan lahjaksi (lahjakortti nettikirjakauppaan) ja paljon on hyvän kuuloisia reseptejä siinä, varmasti tulee testattua muitakin. Tämäkin oli oikein hyvää, joskaan ei mielestäni aivan yhtä hyvää kuin aiemmin voileipäkakkuohjeista kokeilemani porokakku (jonka ohjetta en enää löytänyt Valion sivuilta), voittamaton voileipäkakku ja lohikakku... Mutta hyvää kuitenkin ja, samoin kuin lohipiirakka, tuli syötyä kokonaan. Paitsi että lohipiirakkaa jäi vielä toinen juhannusviikonlopun herkuksi, onhan tässä jollakulla nimpparit ja synttäritkin tulossa joten tekosyitä herkutteluun löytyy lisää!

Makeita leipomuksia olivat cookie dough -leivokset, mansikkaherkkis ja kesäinen sektoripiiras. 

Leivokset olivat aivan herkullisia, ja sellaisia että ainakaan kahta palaa enempää ei voi syödä koska makean nälkä todellakin hyytyy siinä vaiheessa. Nam! 

Mansikkaherkkis oli tosi kuohkeaa ja pehmoista, melko makeaa sekin muttei kuitenkaan liian. Sektoripiirakka ei ollut meillä aivan nimensämukainen, vaan laitoin sekä raparperikiisseliä että mansikoita koko kakun päälle. Tämä oli aivan ihanaa! Ei varsinaisesti kovinkaan makeaa, vaan juuri sellaista sopivaa jälkiruokatyyppistä, täyte maistui todella ihanasti vaniljalle, kuin sellaista kerroskiisselin paksua vaniljakastiketta ja raparperit ja mansikat ja tuo keksipohjakin sopivat siihen todella hyvin... Makeamman mansikkaherkkis-kakun jälkeen tämä oli aivan yllättäväkin maku kun tosiaan tuntui että tämähän ei ole makeaa ollenkaan vaan ihan vaan vaniljaista ja raikasta... nam! Tätä jäi vain pieni pala jäljelle, täytyy syödä se ennenkuin mies ehtii ekana asialle! Tätä voisi aivan hyvin tehdä joskus ihan muuten vaan, ei ole tosiaan liian kakkumaisen makeaa vaan ihan hyvä jälkkäri tai muuten-vaan-piirakkakin!

Suosittelen siis kaikkia ohjeita, mutta erityisesti lohipiirakkaa, chorizonyyttejä, sektoripiirasta ja cookie dough-leivoksia... Nam nam! Juhlissa on aina kivaa jos tarjottavaa jää sopivasti vielä parille seuraavallekin päivälle itselle, sen pidempään niitä ei viitsi syödä sentään. Näitäkin ohjeita tulee varmasti kuitenkin käytettyä toistekin!

Loppuun vielä hauska ja ilahduttava kohtaaminen tältä päivältä; ruokakaupassa kassalla ollessamme joku aivan vieras nainen tuli oikein asiantehden kehumaan E:n villapaitaa, oli kuulemma katsonut että on tosi hieno paita ja olenko ihan itse tehnyt ja omasta päästäkö vai ohjeesta, että hänkin mielellään lapsenlapselleen tekisi jotain vähän erilaista. Kyse oli tästä viime kesänä tekemästäni apinatakista. Kylläpä ilahdutti! Takki on muuten nyt juuri täydellisen kokoinen E:lle, ei yhtään liian väljä muttei vielä aivan makkarankuorikaan, hyvin siis on palvellut kahtena kesänä viileämpinä kesäpäivinä.

Tässä lapsen nukkuessa päiväunia juhlavieraita odottaessamme ehdin kertoa teille, että olen nyt sitten maisterikin. Ihan täytyy myöntää että vähän ylpeä olen että sain kuin sainkin tämän homman päätökseen vaikka vuoteen mahtui kovasti esimerkiksi lapsen sairasteluja ja miehen yli puolen vuorokauden mittaisia työpäiviä ja sen sellaista, siltikin paperit on nyt kädessä, gradu hyvin arvosanoin (5!) kansissa ja uudet kuviot odottavat. Oman alan työt alkavat elokuussa!

 Tässä minä ja E ennen publiikkiin lähtöä - olipa aika kiva kokemus saada paperit oikein tuollaisessa todistustenjakotilaisuudessa kun amk- ja kandin paperit on hakenut ihan vain kanslian tiskiltä. E:kin oli oikein reippaana yliopistolla, kävi vähän aloittelemassa opiskelujakin, ja lopulta nukahti papan syliin puhetta kuunnellessa...

Palannen vielä aiheeseen leipomusesittelyjen ja reseptimainostusten kera jahka ollaan juhlittu ja maisteltu herkkuja. Neuleasiaankin blogissa päästään käsiksi varmaan aika pian, yksi pitkään tekeillä ollut sukkapari on noin puolikasta sukkaa vaille valmis, kyllä se kohta valmistuu nyt kun opintojakaan ei tarvitse enää miettiä iltaisin!

Välietappi.

Anopinkieli aikoo ilmeisesti kukkia?!

Tässä on useassa blogissa viime päivinä pähkäilty miten seuraisi blogeja jatkossa, kun Google Reader ajetaan alas. Itsekin olen käyttänyt Readeria blogien lukemiseen ja hetken panikoin että mitä mä nyt oikein teen, mutta nopeasti päädyin kuitenkin sitten Bloglovinin käyttäjäksi ja nyt siivoan koko lukulistani Readerista ja Bloggerista koska ärsyttää kun päivityksiä näkyy siellä täällä. Bloglovinia pystyn käyttämään aika näppärästi sekä tietokoneella että kännykällä, joten oikeastaan ihan yhtä hyvä systeemi kuin Readerkin, ja siinä mielessä myös parempi, että Bloglovinista blogimerkintä aukeaa aika näppärästi sellaisenaan kännykänkin ruudulle jolloin kenties myös puhelimella jaksaa edes joskus näpytellä kommenttia kun ei tarvitse klikkailla edes takaisin aivan niin monta kertaa päästääkseen kommenttilomakkeelle asti.

Eli tämmöinen pieni vinkki asiaa miettiville, ja toisaalta myös halusin sanoa, että älkää suuttuko jos katoan bloginne ns. lukijaraadista, siivoilen vaan turhia seurantalistoja ja seuraan sitten juttujanne Bloglovinin kautta. Myös minun blogi löytyy sieltä.

Sarjassamme vältellään opiskeluhommia. Vaikka ei tähän kyllä mennyt kuin puolisen tuntia ja kiva tyhjän seinän piristäjä tuli. Äitibloggaajien (Essi ja Oi mutsi mutsi) perässä siis.

Ei varsinaisesti neuleasiaa mutta onhan tuossa kettu kaulassa, ja mukava kettu onkin pojan mielestä ollut. Asia oli kuitenkin se, että jopas on mäenlasku kivaa!

Ja puhelimella bloggausta piti testata näin.

(Kuva myös Instagramissa, nimim. paularox.)